Omistajien kertomaa

Otsikko

Joannan tarina: Elämää Sloughin kanssa


Toukokuussa 2014 elämämme muuttui, pysyvästi. Perheeseemme muutti kaksi sloughia. Ennen niin rauhallinen ja leppoisa elämä vaihtui vilinään ja vilskeeseen, kun nuoret herrat Qalb Elassad Anig (Newton) ja Qalb Elassad Aman (Nehoda) pyyhälsivät pitkin pihaa ja tutustuivat maailman ihmeisiin. Ei enää siistiä kotia, ei enää hiljaisia hetkiä. Eloisa kaksikko pisti paikat hyrskyn myrskyn, eikä meillä enää koskaan ollut tylsää.

Newton ja Nehoda Kuva: Satu Lukkarila

Perheemme oli harkinnut koiranottamista jo kauan. Vanhempieni luona asustelevat afgaanipojat olivat jo iäkkäitä, eikä papparaisista ollut enää seuraa harrastuksiin, eikä oikein edes lenkkeilyyn. Vinttikoiran itsenäinen ja itsepäinen luonne miellytti, mutta afgaanin turkin hoitaminen yhdistettynä lapsiperheen arkeen ja työelämään arvelutti. Halusimme ison vinttikoiran, mutta vähäisemmällä turkin määrällä.

Koiran toivottiin olevan luonteeltaan lapsiperheeseen sopiva, poikamme oli
tuolloin nelivuotias. Mies toivoi seuraa juoksulenkeille, ja itse haaveilin
näyttelyharrastuksen aloittamisestsa uudelleen. Sloughi vaikutti siis
täydelliseltä valinnalta. Koska täällä maalla ei ole koirapuistoja ja muita
huvituksia ihan lähietäisyydellä, ajattelimme yhden koiran olevan yksinäinen ja onneton. Jos leikkikaveri olisi omasta takaa, ei elämä kävisi tylsäksi. Niinpä meille muutti kaksi veljestä kerralla.


Siinä sitä sitten oltiin. Vaikka monet pelottelivat kahden pennun ottamisen yhtä aikaa olevan täysin tuhoontuomittu ajatus, se oli yksi parhaimmistapäätöksistäni ikinä. Se kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Kaksi rasavilliä,

äärettömän energistä ja vilkasta pentua purkivat tarmonsa pihalla painien ja
juoksennellen. Kaikki kukat kaivettiin kukkapenkeistä ja piha täyttyi suurista
kuopista. Sisällä käytiin vain vähän lepäämässä, ja taas mentiin. Oveen
asennetusta koiranluukusta pojat kulkivat mielensä mukaan ulos ja sisälle.
Sisäsiisteys opittiin hetkessä, niinkuin oikeastaan kaikki muutkin asiat. Me
päästiin pentuaikana todella helpolla. Kunhan vaan ruokaa ja liikuntaa riitti, pojat olivat oikein hyvin käyttäytyviä nuoria sloughilapsia. Yksin ei koirien tarvinnut meidän perheessä paljon olla, lähestulkoon aina on joku kotona. Yksinoloharjoituksetkin sujuivat mainiosti, kun velipoika oli tukena ja turvana. Ääntä pojista kyllä lähti, mutta täällä maalla saa lähteäkin. Lapsen kanssa pojat tulivat mainiosti toimeen, ja lasta opastettiin hoitamaan ja kohtelemaan koiria kauniisti. Lempeäluonteinen Nehoda ja lapsi ystävystyivät erottamattomaksi parivaljakoksi. Jääräpäisestä ja oman arvonsa tuntevasta Newtonista tuli minulle kuin varjo. Newton oli aina siellä, missä minäkin.

Newton

Newton

Joanna ja Nehoda

Alusta asti oli selvää, että pojat eivät tulleet vaan kotikoiriksi. Niiden kanssa haluttiin myös harrastaa tavoitteellisesti, etenkin näyttelyitä. Näyttelyremmissä kulkemista harjoiteltiin ja näyttelykoulutuksissa käytiin ahkerasti. Muuten sai elää kuin pellossa, kunhan työt hoituivat. Pojat oppivatkin pian, että heidän hommansa on seistä ja juosta kauniisti ja näyttää hienolta. Herkkujen avulla sloughi tekee lähes mitä tahansa. Kävimme myös hakemassa muutamasta pentunäyttelystä asiantuntijan arvion pojista. Nehoda ei valitettavasti purentavikansa vuoksi soveltunut näyttelyharrastukseen, mutta Newton osoittautui upeimmaksi koiraksi,

mitä näyttelyharrastaja voi koskaan edes itselleen toivoa. Upea ulkonäkö
yhdistettynä ylpeään luonteeseen oli menestyksekäs yhdistelmä.


Menestysja hyvät arvostelut innostivat jatkamaan näyttelyissä käyntiä. Ennen koiran hankintaa olimme matkustelleet paljon mieheni kanssa. Poikien tullessa meille matkailuharrastus muutti muotoaan. Etelän rantakohteet vaihtuivat näyttelyreissuiksi. Aloitettiin vaatimattomasti, ja Newtonin ensimmäinen virallinen näyttely oli Liettuassa. Olisi ehkä ollut järkevää kokeilla ensin jossain Suomen pikkunäyttelyssä, mutta niin sitä vaan lähdettiin heti maailmalle. Newton pitkästyi helposti, joten en halunnut lähteä bussifirmojen valmismatkoille sen kanssa. Omalla autolla reissatessa saattoi pysähtyä minne halusi ja matkustaa koiran ehdoilla. Baltian maat ja Pohjoismaat tulivat tutuksi, ja menestystäkin saatiin lähes jokaisella reissulla. Parasta on kuitenkin ollut tämä yhdessä tekeminen ja matkustaminen. Koiranäyttelyt eivät ole vain minun, vaan koko perheen harrastus. Yhteinen mielenkiinnon kohde on yhdistänyt meitä.
Joulukuussa 2014 laumamme vahvistui, kun perheeseen muutti nuori
ranskalainen Jassem el Khamis de la Berondiere. Pojat ottivat Jassemin
hyvin vastaan. Nyt meillä oli kolme nuorta ja villiä koiraa. Joka ikinen
päivä oli käytävä metsälenkillä, satoi tai paistoi. Etenkin suolla
juokseminen oli pojista mukavaa, ja kulutti paljon energiaa.
Hiekkamontuilla ja rannalla oli myös mukava käydä juoksuttamassa koiria.
Afgaaniin verrattuna sloughi on nuorena paljon energisempi.
Turkinhoidossa pääsi helpolla, mutta pukemaan näitä joutui. Pojat
palelivat helposti, ja takkia sai laittaa päälle jo vähänkin
viileämmällä säällä. Vähän vartuttuaan pojat alkoivat kuitenkin
vaellella liian kauas, eivätkä antaneet aina kiinni, jos ei sattunut
huvittamaan. Vapaanajuoksentelu vaihtui turvallisuussyistä ensin
koirapuistoon, myöhemmin omalla aidatulla pellolla juoksenteluun sekä
remmilenkkeihin.

Nehoda

Jassemin sisäsiisteysopinnot eivät sujuneet yhtä mallikkaasti kuin keväällä tulleiden veljien. Joulukuun pakkaset eivät houkutelleet ulkoilemaan, mutta neuvokas nuorimies oli kuitenkin ymmärtänyt, että koiranluukusta pitää poistua pihalle pissahädän yllättäessä. Jassem laittoi päänsä ulos luukusta, mutta loppuosa koiraa oli luukun sisäpuolella. Siinä oli sitten hyvä lorotella, kun tassuja ei palellut laisinkaan. Joulukuusi oli kaikkien kolmen nuoren miehen mielestä ilmiselvästi sisävessa. Sinä jouluna ei kuusi montaa päivää sisällä ollut...

Pojista oli myös hauskaa raahata tavaroita luukusta pihalle. Etenkin pyykit oli mukava napata kuivaustelineesta, ja kiikuttaa ulos. Pihan pyykkinaru oli oikea huvipuisto; kaikki vedettiin narulta alas ja leviteltiin pitkin pihaa. Mitään ei kuitenkan rikottu, mutta jostain syystä pyykkiä kuivattiin jatkossa vain sisätiloissa.

Jassemin myötä innostuimme vielä enemmän näytteyistä. Newton ja Jassem olivat hyvinerilaisia, joten oli kaksi mahdollisuutta miellyttää tuomaria. Keksimme miehen kanssa kiinnostavia paikkoja, jonne lähteä matkalle. Sitten ilmoitimme koiratnäyttelyyn ja samalla tutustuimme muutenkin paikkakuntiin ja nähtävyyksiin. Kierreltiin paljon myös ihan kotimaassa. Samalla, kun käytiin tapaamassa sukulaisia, käytiin myös näyttelyssä. Newton saavutti jopa yhdistyksemme vuoden näyttelykoirapalkinnon. Tästä saavutuksesta olen varmaan ikuisesti ylpeä.

Newton, Nehoda ja Jassem

Pojat osoittautuivat myös innokkaiksi vieheen jahtaajiksi. Täällä Pohjanmaalla ei ole vinttikoirarataa lähimaillakaan, mutta maastojuoksua pystyy harrastamaan missä vaan. Me emme mieheni kanssa niin juoksukilpailuharrastuksesta perusta, mutta pojilla tuntui olevan hauskaa. Maastoharjoituksissa käytiin ahkerasti, ja jos lähiseudulla järjestettiin juoksukilpailu, pojatkin pääsivät osallistumaan. Menestys on ollut varsin keskinkertaista.

Pojat pääsivät kerran karkureissulla jahtaamaan ihan aitoa ja oikeaa pupua, ja sen jälkeen keinotekoinen viehe on tuntunut vähän tylsältä. Tuolloin pupu onneksi pääsi piiloon ladon alle, ja pojat jäivätilman paistia

Juhannuksena 2016 pojat saivat itselleen pikkusiskon, kun Abd al Jabbar Soetsomsokker (eli tuttavallisemmin Wellsie) muutti meille. Topakka ruotsalaisprinsessa ei pelännyt lainkaan uusia veljiään. Jassemin kanssa oli kiva leikkiä, mutta Newtonia Wellsie ihaili. Kun Newton teki jotain pahojaan, pentu matki heti perässä. Newton ehti opettamaan Wellsielle pöydälle kiipeämistä, trampoliinissa hyppimistä sekä kaikenlaisia temppuja ja kepposia. Pentu katseli silmät pyöreänä veljensä tekemisiä, ja toisti hetken kuluttua saman tempun perässä.

Abd al Jabbar Soetsomsokker "Wellsie"

Heinäkuussa 2016, vain reilu viikko Wellsien saapumisen jälkeen, rakas Newtonimme joutui onnettomuuteen. Vaikka lähdimme heti lääkärille, ei mitään ollut enää tehtävissä. Kesä 2016 menikin surullisissa tunnelmissa, mikään ei enää huvittanut. Kaikki tuntui turhalta, näyttelyihin ei ollut mitään kiinnostusta lähteä, ja hetken tuntui siltä, että nyt mä luovutan. Newton oli ollut mulle kuin paras ystävä, sielunkumppani ja työpari. Elämäni koira. Tuntui kuin mikään tai kukaan ei voisi koskaan korvata mun kokemaa menetystä. Oli kuitenkin pakko jatkaa eteenpäin. Perhe, työ ja kolme ihastuttavaa kuonolaista vaativat huomiota. Mies ilmoitteli Jassemia ja Wellsietä näyttelyihin, kun itse en halunnut sitä tehdä. Pikkuhiljaa aloin ajatella, että olen Newtonille sen verran velkaa, että yritän parhaani. Niin Newtonkin aina teki. Elämä alkoi tuntua taas elämisen arvoiselta.

Newton ja Jassem

Wellsie ja Jassem


Syyskuussa 2016 lähdimme Saksaan. Suruaika oli ohitse, nyt koittaisi uusi aika. Kaunis, upean värinen Zora lähti sinne tapaamaan poikaystäväänsä, ja toiveena oli saada maailmaan oikein monta pientä punaista paholaista, Newtonin muistoksi. Loppuvuodesta maailmaan syntyi 11 pientä suloista söpöläistä, joista yhden olisi tarkoitus tulla osaksi laumaamme.

Elämä sloughin kanssa on ollut antoisaa. Koirista on paljon seuraa ja iloa. Sloughi on osoittautunut täydelliseksi rotuvalinnaksi meidän perheeseen. Aikaa ne vie, ja kaikki rahatkin niihin kuluu, mutta ne antavat elämään sisältöä ja opettavat kärsivällisyyttä. Lapsi on saanut koirista ystävän, ja koirat leikkivät mielellän pojan kanssa. Sloughi on hyvin laumasieluinen eläin, ja koirakolmikko nukkuukin usein yhdessä kasassa. Elämä on sopuisaa ja leppoisaa. Kuninatar Wellsie määrää, ja pojat tekevät mitä Wellsie haluaa. Slougi sopii perheeseen, jolla on sille aikaa. Jos sitä kohtelee kauniisti, siitä saa uskollisen ystävän.

Elämä näiden kanssa vaatii loputonta kärsivällisyyttä ja hyvää huumorintajua, mutta vastalahjaksi saa monta kymmentä kiloa rakkautta.

Wellsie ja Jassem